Tämä levy on lehtitietojen mukaan ”välityö” herran uutta hittialbumia odoteltaessa. Mutta kuka enää tämän päälle hittilevyjä kaipaa?
Kappaleet
Cold Brains – Nobody’s Fault But My Own – Lazy Flies – Canceled Check – We Live Again – Tropicalia – Dead Melodies – Bottle of Blues – O Maria – Sing It Again – Static – Diamond Bollocks – Runners Dial Zero
Geffen GED 25184
Kaikesta huolimatta olin aika pettynyt Odelay-albumiin. Dust Brothersien nokkela ja ah-niin-muodikas studiokikkailu tuntui peittävän alleen sen, mitä minä olin Beckin tuotannossa oppinut rakastamaan: parhaimmillaan yhtäaikaa hivelevät ja raastavat kappaleet.
Kaikki muistavat debyyttialbumi Mellow Goldin superhitti Loserin. Se oli korvaan hanakasti tarttuva kappale ja aikanaan aivan vastustamaton musiikillinen sekasikiö, joka tuntui saavan kaikki kynnelle kykenevät tarttumaan hiphopluuppikokoelmiinsa ja länttäämään niiden päälle mitä sattuu siinä luulossa että seurauksena on automaattisesti jotenkin nerokasta taideluomaa.
Vaan kaikki eivät ole Beck Hanseneita. Hänen kohdallaan tunnutaan usein unohtavan, että hänen ja hänen tiiminsä kapasiteetti riittää huomattavasti pidemmälle kuin pelkkien musiikillisten jonglööritemppujen tekemiseen.
Tämän todistivat jo Mellow Goldin muut kappaleet, kuten rakastettavan vittumainen Mutherf__er, hyytävä Steal My Body Home ja letkeä Beercan. Seuraavaksi ilmestynyt One Foot in the Grave viimeisteli käännynnäisyyteni. Kyseessä on ensimmäinen folkahtavaksi laskettava levy josta elektroniikan käräyttämät korvani eivät vain ole saaneet tarpeekseen. OFITG oli pienimuotoisen ja teeskentelemättömän ja samalla ajoittain hurmaavan juveniilin musiikinteon juhlaa helminään mm. Asshole, joka nimestään huolimatta kertoo koskettavasti parisuhteen vastamäistä ja Painted Eyelids, jonka kunniaa tekevään kuvailuun ei nyt jotenkin edes riitä sanoja.
Mutations muistuttaa huomattavasti One Foot in the Gravea ollen Odelayta huomattavasti hiljaisempi ja ”selkeämpi” levy. Hiphop-biitit ja rönsyilevät sämplekollaasit loistavat poissaolollaan. Levyn musiikillinen kirjo on silti lavea lähtien lattarimeiningistä ja edeten aulaviihteen ja psykedeelisen rokin kautta silkkaan kantrimusiikkiin. Kantria Beck on toki esittänyt ennenkin (onpa itse Johnny Cash jopa levyttänytkin herran Rowboat-slovarin) mutta tällä kertaa ollaan niin pitkällä että ei puutu kuin rekkamiehistä laulaminen.
Ja se on ihanaa. Parin viikon kuuntelulla on ennenaikaista julistaa mitään levyä läpi aikojen kestäväksi klassikoksi, mutta ou jee miten tämän kiekon äänimaisema tekeekin gutaa ihmisen sielulle. Jos levyä vielä kuulemattomat sallivat, spoilaan heidän odotustaan hivenen mainitsemalla joitain huippuhetkiä.
Cold Brains aloittaa levyn yhdistämällä eteerisesti laulavat syntetisaattorit ja nuotiokitaran kuin ei koskaan ennen. Valmiiksi herkistynyttä sieluparkaa kidutetaan heti perään Nobody’s Fault But My Ownin kirvelevällä kauneudella, johon on sekoitettu ihmeteltävällä taidolla maailmankartan kartoittamattomaksi jääneiltä alueilta kerättyjä soittimia.
Tropicalia esittelee hekotuttavan lattarisovituksen joka laittaa paikat tutisemaan. Varsinainen kliimaksi seuraa kuitenkin levyn lopuksi. Diamond Bollocks on riemastuttavalla tavalla järkensä menettäneen hullun (!) tuote sekoittaessaan karkkikauppa-Doorsia, happamista happaminta happorokkia, David Bowien ryytynyttä androgyynilaulua ja kirgistanialaista New Agea ties minkä taskuista löytyneiden nöyhtäisten ainesosien kanssa.
Levyn päättävä Runners Dial Zero taas herauttaa onnen kyyneleet kuuntelijan poskille lopunajan äänikuvallaan. Koskaan ei kaikennielevien liekkien pauhu ole soinut näin kauniisti.