- VIII | Heippa sitten, musiikkini suoratoistot!
Jäähyväiset somelle | osa 8
Uutena askeleena tiellä irtautumisessa jätti-pätti-alustoista irtisanoin tänään epäröivin hiirenklikkauksin Pacific-Atlantic Recordsin musiikkijakelun DistroKidin kautta.
Emmin ja kuhnailin tätä päätöstä pitkään osin siksi, että musiikin suoratoistopalvelut ovat olleet omassa ahkerassa käytössäni lähes parikymmentä vuotta. Ne ovat myös tuoneet kuultavakseni valtavasti musiikkia, johon en olisi koskaan muuten törmännyt. Ehdin myös kuratoida kymmenittäin soittolistoja sekä itselleni että jaettavaksi.
Striimaus kuluttajapalveluna on tietenkin loistava idea. Levykaupat ja julkaisumuotoinen musiikkijournalismi ovat uudesta musiikista kertovina kanavina pitkälti näivettyneet, ja periaatteessa suoratoistojen algoritmit ovat toimineet ihan hyvin suosittelussa.
Spotify-tilauksen (liian iljetyksen vuoksi) lopetettuani olen käyttänyt edelleen vähiten haitalliseksi arvioimaani Tidalia perheen musiikinkuunteluun. Tidalkin tosin happani huomattavasti tarjotessaan tekijöille mahdollisuutta ladata musiikkia palveluun, mutta ilman soitoista maksettavia rojalteja.
Musiikintekijänä olen soittomäärissä laskien marginaalin desiilin sivupolun alaviite. Kaikkiaan kappaleitani on soiteltu pääosin joitakin tuhansia kertoja, joskin jostain minulle selvittämättömäksi jääneestä syystä Huuhkaja oli saanut parisenkymmentätuhatta soittokertaa jossain päin Etelä-Amerikkaa. Minulle nuo luvut ovat suuria, mutta keskiverto kotimainen puulaakibändikin on toimiini verrattuna yleisömagneetti.
Taloudellisessa mielessä musiikin pitämisessä tarjolla suoratoistoissa ei ole siis koskaan ollut perustetta. Kyse olikin enemmän siitä, miten hyvältä ja validoivalta tuntui nähdä omat hengentuotteet samalla alustalla omien suosikkiartistien kanssa.
Edes tämä kiva fiilis ei kuitenkaan pidemmän päälle kantanut, kun ymmärsi olevansa vähäpätöinen osa maailmanlaajuista pyramidihuijausta, jossa tunnustuksesta unelmoivat ihmiset syytävät vähät rahansa huipulla hihitteleville kaakunpohjille ja anakombeille.
Tässä palataankin jälleen kerran koko kiikkerän, Facebookista ja Instagramista irtautumisella alkaneen kehitysprojektini juurisyihin. On toki aika itsekeskeis-epärealistista olettaa, että omat pikku operaatiot olisivat sinällään merkittävä vastatoimi, ja koska näin: voidaan aina pohtia, haluanko julistaa näin itsemääräämisoikeuttani (en mää mikään lammas oo!) vai ottaako teknoveljien häikäilemätön nokkeluus muuten vain korteksiin? Varmaan molemmat!
Yhtä kaikki, omat ja yhteisölliset musiikkiprojektini Pacific-Atlantic Recordsin kautta ovat jatkossa edelleen saatavissa BandCampissa. BandCamp ei palveluna ole tietenkään täysin PUNK, saati yhtä sujuva kuin vaikkapa edellä mainitut Tidal ja Spotify, mutta se tarjoaa pienjulkaisijalle tarpeeksi yksinkertaisen tavan julkaista ja myydä musiikkia. Kuunnelkaa sieltä, ja mielellään toki myös ostakaa, jos tavara ja/ tai eetos miellyttää! Hintakattoa ei ole, eli tältä osin olen yhtä hyvä kapitalisti kuin muutkin.
Luonnollisesti jatkuva alustalta toiselle hyppiminen ja huoli pitkän kaaren saatavuudesta on läsnä edelleen. Mikäpä tässä maailmassa toisaalta pysyvää olisi. Tietyssä mielessä eeppisintä olisi tietenkin tehdä kaikista julkaisuistaan 200 kappaleen vinyylipainokset, joita voisi sitten käydä ujuttelemassa salaa audiofiilikavereiden kokoelmien rakoihin. Siellä ne sitten odottelisivat maailman väistämätöntä, nerouden tunnistavaa huomiota.
