jokin meni pieleen
Ajatus oli vaivannut minua jo jonkin aikaa. Olin aiemmin viettänyt aikaa Facebookissa vaihtelevissa määrin, vuosina 2009–2014 hyvinkin aktiivisena. Vuodesta 2019 alkaen kiinnostukseni oli kuitenkin hiipunut, ja vietin sen sijaan enemmän aikaa Instagramissa — joka pohjimmiltaan tarjosi pääosin viihdyttävää tai kiinnostavaa sisältöä auttamattoman pieninä murusina. Tarvitsinko oikeasti tätä?
Facebook alkoi levitä Suomessa toden teolla syksyllä 2007, ja muistan hyvin sen aiheuttaman ohikiitävän euforisen hetken. Syntyi tunne jaetusta todellisuudesta, jossa saattoi olla virtuaalisesti läsnä merkittävästi aiempaa suuremman sosiaalisen piirin kanssa. Kylämäinen, välitön yhteyden vaikutelma tuntui avaavan maailman aivan uudella tavalla. Tietoa kavereiden puuhista, ajatuksista ja menovinkeistä oli tarjolla valtavasti enemmän.
Näin jälkikäteen ajatellen tuntuu oudolta, miten jo oman kasvokuvankin julkaiseminen sosiaaliseen mediaan tuntui alkuun niin suurelta askeleelta. Melko pian kaihtelua kuitenkin seurasi yksityisten ajatusten ja asioiden ylijakamisen aalto — ainakin itselläni. En myöskään rajannut Facebookia mihinkään elämäni osa-alueeseen, vaan haalin piiriini kollegoita, tuttavia ja näiden verkostojen rajoilla hengaavia niiden ihan oikeiden ystävieni lisäksi.
Merkittävä käännekohta somesuhteessani oli vuoden 2015 pakolaisaalto. Kriisin myötä yllättävän monen tuttavapiiriini kuuluneen ihmisen mukavuuden maski tuntui putoavan paljastaen odottamattoman, räikeän rasismin. Kävin netissä loputtomia ja uuvuttavia keskusteluita aiheesta, ja todistin sivusta ensi kertaa, miten pelko ajoi ihmisiä jakamaan kritiikittömästi myös selkeitä valheita.
Toinen suuri pettymys, mutta myös opettavainen asia oli nähdä sekä itsessä että muissa miten tärkeää sosiaalisessa mediassa tuntui olevan oikeassa oleminen ja hyveellisyyden signalointi. Perusinhimillisiä ominaisuuksia toki, mutta julkisena tällaiseen toimintaan tulee outo lisätwisti. Julkisella foorumilla on myös erityisen vaikeaa myöntää olleensa väärässä tai toimineensa tyhmästi.
Omaan toimintaan perustuva algoritmi tuottaa väistämättä kuplan. Aiemmin mainitsemistani rypyistä huolimatta totesin tyytyväisenä virtuaalisen tuttavapiirini omia arvojani vastaavaksi. Asiattomuuksia somessani suollettiin ilahduttavan vähän, ja kavereiden päivitykset olivat pitkälti kivoja ja kiinnostavia.
Huomasin kuitenkin, että pinnan alla kupli. Kun loin Facebook-sivuja artisti- ja harrastehankkeilleni, pääsin kurkistamaan eksyksissä olevan algoritmin tarjoamaa sisältöä. Se oli pääsääntöisesti tavalla tai toisella vihamielistä, alhaisuuteen vetoavaa tai suoranaisesti luokatonta: feikkivideoita, huijausyrityksiä tai misinformaatiota.
Melko pian tämän havainnon perään tulivat tiedot sosiaalisessa mediassa olevasta kohdennetusta vaikuttamisesta. Venäjän trollitehtaista mainittakoon esimerkkinä Internet Research Agency, joka vaikutti erityisesti vuoden 2016 Yhdysvaltain presidentinvaaleissa toimien Facebookissa, Twitterissä ja YouTubessa.
Cambridge Analytica puolestaan keräsi ja käytti jopa 87 miljoonan Facebook-käyttäjän tietoja Donald Trumpin vuoden 2016 presidentinvaalikampanjaa varten. Huomiotalouden huono puoli on ihmisen virittyneisyys kiinnittyä negatiiviseen: mielipahaa, suuttumusta tai pelkoa herättävään materiaaliin, ja tätä psykologista kiikkeryyttä hoksattiin tuloksellisesti hyödyntää.
Tuoreessa tiedossa on, mitä sen jälkeen on seurannut. Tuntuu todella epätodelliselta se, että niinkin epäsopiva ihminen kuin Donald Trump on päässyt kahdesti presidentiksi, tai että hänen edelleen sallitaan huseerata sekuntiakaan. Myös superroistojen karikatyyreilta vaikuttavien miljardöörien nousu avoimesti toimiviksi ja vaarallisiksi vallankäyttäjiksi tuntuu vaikealta käsittää.
Vanha sanonta kuuluu: pysäyttäkää maailma, haluan pois! Vaikka olen itsekin vain rivikansalainen ja tiedän, että kaikki vähänkään arvoinen tieto minusta on jo joka tapauksessa ryövätty, ei se poista haluani hypätä pois, tai edes ulkokehälle sosiaalisen median noitapiiristä.