Ensimmäinen työpäivä valkeni sateisena. Koira, joka yleensä pitää metroista (varmaan Berliinin Grunewaldiin vievän metrolinjan vuoksi) ei tuntunut oikein viihtyvän Tukholman tunnelbanassa, vaan vinkui aika lailla. Saa nähdä, onko kyseessä vain uutuuden aiheuttama ihmetys. Tukholman liikennevälineissä kuitenkinn käy aikamoinen vilske.
Kävin ensimmäisen ruotsinkielisen keskusteluni vanhemman herran kanssa T-baanassa:
– Onpa kiva koira.
– Kiitos.
– Minkä rotuinen se on?
– Glen of Imaalin terrieri.
– Hyvä seurakoira?
– Anteeksi mitäkä?
– Että onko se hyvä seurakoira?
– Eeeeei… Tai siis tarkoitan että on, siis niinkö ihmisten kanssa. Toisten koirien kanssa pitää olla aina tarkkana.
– Niinkö?
– Joo. Tämä rotu on, tiedättekö, muita koiria kohtaan vähän epäsosialistinen.
Luonnostelin vinjettejä aikakauslehteen ja lähetin ne eteenpäin. Hyväksyntää odotellessa saattoi käydä katselemassa lähiseutuja koiran kanssa. Jotain ajankäytön vapauteen liittyviä etuja portfolioproletaarin työssä sentään on.
Kotimatkalla kiertelyä Söderissa naisen kanssa. Tantolundin puiston kupeessa on suuri siirtolapuutarha-alue melko jyrkässä rinteessä, eli monista mökeistä on ihan oikea merinäköala naapurin seinän tuijottamisen sijaan.
Mökkialuetta koristi siellä täällä naapurustovahdin kyltti potentiaalisia murtovarkaita varoittamassa. Mietin, miksi tuonkaltaiset organisoidut vahtimismuodot jotenkin tuntuvat kuumottavilta, vaikka olisivatkin käytännössä lähinnä entisajan yhteisöllisyyden ja naapuriavun kaltaisia? Onko asia kuitenkin niin, että yhteisöt ovat alustavasti hajalla, jos niistä pitää kyltein tiedottaa?