Vietin 2010-luvun taitteessa kahtena vuonna kesäkuukaudet eräässä retriitissä, jälkimmäisellä kerralla talonmiehen ominaisuudessa. Retriittipaikan syrjäinen, pitkälti luonnontilainen ympäristö lumosi etenkin keväisin, sillä aamuiset herätykset linnunlauluineen olivat kuin viidakossa ikään: sirkutuksen, huhuilun, liverryksen ja hihkaisujen täyttäessä aamuisin lehtometsän viileänkostean ilman.
Arkipäivät sujuivat tietyin aikaikkunoin. Aikataulu ei ollut tiukka, mutta se oli säännöllinen ja ohjelmaan tuli osallistua muun muassa syistä, jotka opin myöhemmin. Paikan rytmiin tahdistuttiin ja sen tunnelma vei mukanaan. Kahdessa viikossa omaksui uuden, hitaamman temmon joka vaikutti kaikkeen, ja joka viikko joukkoon liittyvät uudet vieraat pistivät silmään kulmikkuudellaan ja hermostuneella olemuksellaan. Muutamassa päivässä tulokkaiden pulssi kuitenkin yleensä laski ja he sulautuivat pidempään paikalla olleiden heimoon.
Oli aika eri asia olla retriitissä vieraana kuin sen työntekijänä. Paikan rento ilmapiiri mahdollistui meidän majoitustamme vastaan työskentelevien kulissientakaisella, huomiotaherättämättömällä puurtamisella. Talonmiehen vastuisiini kuului miellyttävämpiä tehtäviä, kuten jokapäiväinen kylpyvesien ja saunan lämmitys, sekä velvollisuudentuntoa koettelevia urakoita, kuten viikottainen huussien tyhjennys.
Huusseista kaksi oli harjoittelutilan yhteyteen asennettuja erottelevia kuivakäymälöitä, kolme taas perinteisiä puuvessoja, joissa ihmistoimitteet loiskahtivat ja lorisivat proosallisesti suoraan alla oleviin tynnyreihin.
Uusien tulokkaiden perehdyttäminen vessojen käyttöön oli oma lukunsa. Kansainvälisen joukkion tieto- ja taitotaso vedettömien toilettien käytössä vaihteli. Karaistuneet retriittiveteraanit kurkuman värjäämine, reiättömine hampaineen olivat kävijöistä mieluisimpia. Heidän yhteisöllinen asenteensa ja fuusiopolttimen kaltainen aineenvaihduntansa teki heistä ongelmattomia kakkaajia.
Myös muista maista paikalle matkustaneet olivat helppoja. He olivat kiinnostuneita primitiivisistä toilettirituaaleista ja halusivat tietenkin vieraskoreina tehdä hyvän vaikutelman. Olivathan he kuitenkin myös eristyksissä paikassa, jossa kukaan ei kuule huutoasi.
Huomattavasti hankalampia sen sijaan olivat stressaantuneet, suomalaiset keski-ikäiset kaupunkien ammattilaiset, jotka saapuivat paikalle rouviensa myötäotteessa. Heidän katseensa saattoivat kierrellä kärsimättömänä katonrajoja, kun tutustumiskierroksella selitin, miksi erottelevassa käymälässä on olennaista istua, myös pissaavien miesten. Kun hain heidän katsekontaktiaan ymmärryksen merkiksi, kuitattiin tieto vastaanotetuksi äänekkäällä huokailulla. Heti kyllä tiesi, keistä tulee olemaan harmia.
Vessojen tyhjentäminen oli kesähelteillä aistirikasta toimintaa. Retriittiläisten kakkahätiä ja hajureseptoreita, sekä tietenkin omaa imagoani suojellakseni tein viikottaisen tyhjennyksen silloin, kun väki oli vähimmillään ja pääosin vielä nukkumassa tai palautumassa sierainhengityksen rasituksista.
Kuivakäymälät olivat kokonaisurakassa usein mukavia, suorastaan meditatiivisia kokemuksia. Säiliöt olivat ensinnäkin pieniä ja helposti puhdistettavia, ja uudelleenkäyttöä varten keräsin niiden pohjalle äskettäin leikattua, hiukan kuivahtanutta ruohoa.
Silloin tällöin joukkoon kuitenkin tosiaankin eksyi Sääntöjenrikkoja. Mies, joka tähdentämisestä huolimatta virtsasi kuivakäymälään seisaaltaan ja taikoi näin keskimäärin varsin sopuisasta, kiinteästä ulosteesta ammoniakkia ja rikkiyhdisteitä uhkuvaa myrkkyvelliä. Vähävirikkeisen ympäristön etuja oli, että pienistä johtolangoista oppi helposti, ketkä olivat omalakisia ja ketkä joukkuepelaajia. En sentään kostanut, mutta vedin omat johtopäätökseni.
Perinteiset puuhuussit olivat sitten se varsinainen savotta, karkein kahvoin varustettuja ruostuneita tynnyrinkolmanneksia täynnä sanoinkuvaamatonta lovecraftiaanista kauhua. Painavia, loiskuvia, löyhkääviä liemiä, jotka piti kuitenkin saada omin voimin maitokärryyn ja kärrättyä huomiota herättämättömästi kompostointipaikkaan, jossa ne piti huolellisesti käsitellä ja lopuksi pestä astiat uutta tulosta varten.
En tiedä, oliko kokemus jalostava, mutta tämänkaltainen hygienia-asioista huolehtiminen sai kyllä miettimään monia asioita. Esimerkiksi sitä, mitä ja minkä verran ihminen suustaan alas syytää ja edelleen uudelleenjakelee. Toisaalta sitä, miten ongelmallinen pirunkeitto virtsansekainen ulostelieju on, ja miten huolellista käsittelyä se vaatii. Ja päättelyketjun perällä oivaltamaan sen, miten ylittämättömän ihanaa ja korvaamattoman arvokasta on puhdas ja raikas, juomakelpoinen vesi.
Suomalainen keskivertokansalainen kuluttaa kaupungissa noin 160 litraa vettä päivässä ihan vain peseytymiseen, juomiseen ja vessan vetoihin. Tämä määrä ei siis sisällä välillistä vedenkäyttöä, kuten tekoälyprompteja, tämän blogin lukemista, suoratoistoserverien aktivointiin, ruoan kasvatukseen ja käyttötuotteiden valmistamiseen käytettyä vettä. Ja vaikka meillä Suomessa onkin nyt somat olosuhteet, olisi täälläkin ihan kaukonäköistä kiinnittää sekä yksilö- että systeemitasolla huomiota siihen, mistä vesi tulee, mihin sitä menee, ja mitkä ovat kestävän vedenkäytön rajat. Miten vesikierto pysyy tasapainossa.
Palataan kuitenkin vielä hetkeksi muinaiseen retriittiini. Hanavettä paikassa sai vain päätalosta, ja sieltä juomavesi kannettiin kanistereilla alueen toisella laidalla sijaitsevaan taloon, jossa kokattiin ja jonka liepeillä suurin osa vierailijoista majaili. Kun saatavissa olevan veden määrä näkyi aina ja kaikkialla, se vaikutti selkeästi kaikkien vedenkulutukseen. Varsin suuri joukko ihmisiä sai saunan muuripadallisen riittämään henkilökohtaiseen hygieniaan, ja niukka resurssi herätti muutenkin solidaarisuutta.
Yhteishenki tosin rakoili usein lounaaksi tarjoillun misokeiton kohdalla, josta ensimmäisenä tulleet kalastivat huolellisesti tofupalat jättäen mattimyöhäiset leväistä suolalientä imeskelemään.
