Avasin silmäni ja kovalevy hurahti hiljalleen käyntiin. Tämä hetki on päivän toiseksi hienoin, palaan siihen parhaaseen ehkä hieman myöhemmin. Ai, miksikö heräämisen jälkeiset kutakuinkin kolme sekuntia sitten ovat niin upeita mukamas? Selitän mielelläni!
Minulla on oletus, että jos käyttäisi suuren osan aikaansa – no, ehkä 30 prosenttiakin riittäisi – meditointiin, ja muuhun mielenrauhaa rakentavaan, voisi elämänsä elää siinä tilassa joka vallitsee kun on juuri herännyt: viattomana, kaikelle avoimena, oppivaisena ja myönteisenä. Ei katumusta historian tapahtumista, ei ahdistusta tuntemattomasta tulevaisuudesta. Vain nykyhetki ihmeineen.
Lukupää nupissa kuitenkin raksutti armotta eteenpäin ja totisella varmuudella se löysi kaikki ne faktat, jotka olisin niin mielelläni unohtanut tai toisiksi todennut. Makasin sängyssäni yksin. Siinähän nyt ei tietenkään ole suuremmassa mittakaavassa mitään poikkeuksellista, mutta nyt sana yksin oli saanut kohdallani väkevän ja monia alakulon sävyjä sisältävän määrittelyn.
Yksin seuraavissa merkityksissä:
1) on jouluaatto,
2) olet juuri herännyt puolityhjään, kaikesta hyödyllisestä tyhjennettyyn asuntoosi ja että
3) entisesi on vienyt viimeisen huonekalunsa – parivuoteenne – pois eilen, aatonaattona, lumipyryssä, hilaten sitä peräkärryssä uskollisella Tercelillänne, jossa olitte jutelleet tunteja ja tunteja ja tunteja ja minuutteja ja sekunteja ja niitä pienempiä yksikköjä lukuisilla matkoillanne.
4) Ja että noissa ajoissa oli etenkin näin jälkeenpäin ajatellen ollut jotain niin tykkiä, että oli vaikeaa tajuta kuinka yht’äkkiä heräsikin nimenomaan yksin ryppyisistä lakanoistaan ja että päivän suurin odotettavissa oleva kohokohta olisi eilen hankitun, tässä vaiheessa täysin hyytyneen pizzan syöminen suoraan tahraisesta laatikosta.
Tilanne vaati miestä. Sellaista, joiden olemassaolo tuntui jääneen lapsuuden muistoksi. Miestä, joka pitäisi huolen omista asioistaan niistä sen kummemmin toitottelematta. Nousisi vuoteestaan, kantaisi ristinsä mukisematta ja tekisi työnsä niin kuin ei mitään. Sellaista kumpujen kätköstä, mullasta maan isät katsovat poikiaan -tyyppistä tutkimatonta ja karskia mutta vaivihkaa kaiken väliaikaisuuden päälle ymmärtävää suonkuokkijaa. Tiedätte kyllä sen tunteen, kun käsi lentää lippaan jonkun kanssaihmisen eleettömän säädyllisyyden edessä. Sääli, että minun itse oli määrä olla tämä mies.
Kun entinen lähtee, mitä jää? Jos olet mies, on mahdollista että rauniot näyttävät siltä kuin olisit tuore orpo jonka äidin kohtalo vei irtaimistoineen. Poissa ovat käytännölliset astiat, sointuvat liinavaatteet, katseilta suojaavat verhot, lämpöiset matot, kelpo pesuaineet ja elämänhallinnan tunnelmaa luovat, kukoistavat viherkasvit. Jäljellä on vain kaikki se turhuus, jota olet pitänyt niin suuressa arvossa.
Tyhjänpäiväiset erikoisalan lehtesi ja kirjasi, nuo persoonasi syvyyden hiljaiset todistuskappaleet. Sitten ovat vapaavalintaisen aikaa, vaivaa ja rahaa vaatineet keräilysi kohteet. Nyt täydellistä järjetöntä hyödyttömyyttään kirkuvat sähkölaitteet tai tikarit tai taidelasit tai lelut tai kuuluisuuksien napanöyhdät. Ihan sama ihan sama ihan sama ihan sama, jo laulussa laulettiin.
Tunnistin tilanteen ja päätin ravistautua siitä rokkalaisella päättäväisyydellä. Ravitsin siis itseäni niillä ihan hyvillä pitsanjämillä ja pukeuduin. Hetken harkittuani tiesin tasan, mistä tämän Gordionin solmun avaaminen tulisi aloittaa. Johdin teitä hieman harhaan väittäessäni, että olisin jäänyt tyystin vaille tarvekaluja. Olihan minulla edelleen työkalupakkini, jolla varustettuna ottaisin vastaan hymysuin vielä paljon kovemmatkin ajat yksinäisyyden linnakkeessa.
Talonmiestä en halunnut vaivata, halusin tuloksia. Ruuvasin pienellä tasapäämeisselillä nimikyltin ulko-ovestani irti, poistin entiseni nimeen kuuluvat viisi pientä muovikirjainta asiaan kuuluvalla hellyydellä ja kunnioituksella ja pudotin kirjekuoreen. Laitoin kuoreen myös pyynnön poistaa kyseiset kirjaimet ala-aulan lasikaapista, sekä hyvän joulun toivotukset. Vein kirjeen nykypäivänä harvinaisen otuksemme, talossa asuvan talonmiehen postiluukkuun ja palasin kotiin askeleet kevyempinä.
Juhlavat hetket on hyvä tunnistaa. Naputtelin siis tilanteestani tietoiselle kaverille seuraavan, mielestäni surumielistä huumoria ilmentävän viestin: “Moi. Poistin joulun kunniaksi entiseni nimen ovesta. Tästä on hyvä jatkaa!”, ja lähetin sen pienen tunnekuohun sekoittamana vahingossa exälleni.
Onnettomuuden hetkellä kaikki hidastuu. Niin tajusin minäkin virheeni juuri lähetysnappia painaessani ja ruudun vilkuttaessa tekstiä “Viestiä lähetetään” taoin epätoivoisesti punaista luuria estääkseni murheen mutavyöryn, turhaan. Radiossa joku lauloi vaimeasti “The Only Way Is Up.”